Tulimyrsky
"Muistan, kuinka katsoin sinä yönä ulos ikkunasta. Meri oli tyyni, ja taivaan tähtiä peitti ohut, harsomainen
sumu. Ranta oli hiljaisempi kuin koskaan, mutta minä en saanut unta. Katselin lintujen värisevän oksillaan;
ihmettelin miksi ne ovat niin levottomia, aivan kuin olisivat odottaneet jotain. Myöhemmin ymmärsin, että
kuolema oli kuiskannut niille, aivan kuten se olisi kuiskannut meillekin jos olisimme osanneet sen kieltä."
"Aamun vielä viipyessä he saapuivat. Kuusi pitkää ja kapeaa, kauniisti koristeltua laivaa piirtyi sumuun alle
virstan päässä siitä ikkunasta, josta minä niitä katselin. Seurasin, kuinka aseistetut miehet yksi toisensa jälkeen
kahlasivat rantaan ja sytyttivät tulen soihtuihinsa; ja he olivat ensin vaiti, yhtä hiljaa kuin rantakin. Sammutin
kynttilän ikkunaltani toivoen että miehet eivät olleet huomanneet minua, ja pakenin."
Aseet esiin! Soihdut esiin! Nyt menkää ja tuhotkaa! Kaikki polttakaa!
Sääliä ei ansaita, jokainen asukas surmatkaa!
Jätitte kotinne kostaaksenne, se tehkää ja täyttäkää kohtalonne!
Tahdoitte verta, nyt siihen itsenne tahrikaa!
Meri peilaa korkeita liekkejä, lohikäärmeet lepäävät ylpeinä kaiken keskellä.
Katselevat hävitystä, seuraavat tappajan kirvestä ja miekkaa.
Joku pakenee, repii nuolen selästään. Niin moni verivanaan hukkuu.
Meri peilaa korkeita liekkejä, aurinko tulen mustaan henkeen peittyy.
Niin nousee... tulimyrsky!
Mustaa verta sylkee!
Taivaan maalaa... tulimyrsky!
Liekein maata nylkee!
"Se oli kostoretki, vaikka en tiennyt sitä vielä silloin. Miehet olivat kotoisin siitä samasta kylästä, kaukaa
meren toiselta rannalta, johon me olimme vuotta aiemmin hyökänneet... ja minä muistan, kuinka yksi
heistä oli silloin jäänyt tekemään kauppaa kanssamme; luopio, joka ei halunnut palata omiensa luo, ja me
ostimme häneltä avaimet hänen kansansa hävittämiseen."
Ryöstäkää! Raiskatkaa!
Aamu valkenee kaukana.
Matkojen takana jo miehet miekkoinensa.
Ei näy ihmistä täällä.
Suojaa vailla on kylä, ei sitä kukaan aavista.
Hyökkäyksen nopean sarastus lähettää, jo talo toisensa jälkeen palaa.
Päivä lyhyt monelle lie. Sen jokainen muistaa mistä myöhemmin kerrotaan.
Kun hän saapui, kun hän katsoi kattojen palavan, näki rakkaiden kaatuvan.
Ei aseita laskettu. Kuolevan suulla se mistä he tulivat.
"Ei heillä paljon eloonjääneitä ollut. Taistelutahtoa heillä kuitenkin oli, ja uusia miekkoja saattoi aina takoa.
Talven ja kevään kestäessä he rakensivat kuusi upeinta koskaan näkemääni laivaa, ja kokosivat niihin miehiä
kaikista heille suopeista naapurikylistä, kolmenkymmentä väkivahvaa pohjanmiestä kuhunkin. Heidän
laivansa eivät pelänneet merta, ja miehet itse eivät pelänneet mitään."
Niin miehet matkalleen saatetaan.
Ja väki rannalla odottaa, kenties peloissaan.
Huuto kauas jo kiirii, nyt soutakaa!
Niin täynnä uhoa nuoret hetkeään vartovat.
Kunnes salmen suulla tyhjästä myrsky nousee.
Vaivatta repii vahvankin kannelta aaltoihin.
Pohjatuulelle Orm jo raivoissaan huutaa.
Tätä laivaa et kaada! Miehet köysiin tarttukaa!
"Ehkä se oli joku heidän jumalistaan, joka sai koko kesän rannikkoa piinanneen vimmaisen tuulen viimein
laantumaan. Eihän kukaan meistä arvannut, mikä tuho meitä sen tähden kohtaisi; muistan vain jonkun
kironneen sitä, kuinka karja pitää sumun takia koota takaisin aitaukseen. Mutta linnut tiesivät, ja ne pysyivät
vaiti, ja kuuntelivat."
Ei hiljaista rantaa niin.
Merta katso, tunne veden paino.
Mitä vihaa se päällään kantaa.
On niityillä vihreillä noilla rauha kuin kuolemassa.
Liike pysähtyy. Usva pelloilla raskaana makaa.
Pian päivä jo hämärtyy. Ei merelle näy.
Torilla jokunen kauppaansa vielä käy.
Osa kotiin kai aamulla jäänyt on.
Jossain lammas apeana heiniään syö.
Vierellä paimen nälkäinen ja levoton.
Sumu tiheä ei avita kenenkään matkaa.
Ei kukaan tiedä mitä meri matkaan saa.
Sinä yönä, kun sytytin kynttilän ikkunalleni... se ei kavaltanut minua, vaikka uskon, että sen olisi pitänyt.
Muistan katsoneeni, kuinka soihtu toisensa jälkeen syttyi, mutta miehet itse odottivat jotain; ja he
keskustelivat. Juoksin läheisille kukkuloille herättämättä ketään, ja toivoin että he heräisivät itse ja tietäisivät
paeta. Eivät ne miehet minua tulleet hakemaan, eivätkä ketään niistä jotka pian saisivat surmansa.
Vimma katseista loistaa, pelon kohtaa.
Ja talo toisensa jälkeen palaa.
Ristin kantaja nyt verta kaavullaan.
Jos kultaa vain löytyy, se otetaan.
Ryöstäkää! Polttakaa! Tappakaa! Nyt kosto haetaan!
Henkipatto, jota he etsivät, tuli aikoinaan rannoillemme pohjanmiesten ryöstöretken mukana, yhteen niistä
läheisistä kaupungeista joissa kauppamiehet usein käyvät. Hän oli voimallinen soturi, mutta ei välittänyt
maineesta, sillä kulta oli sokaissut hänet. Ja hän saapui myöhemmin luoksemme, tarjoten meille
mahdollisuutta ryöstää hänen kansansa rikkaudet; ja me maksoimme hänelle siitä tiedosta jonka hän meille antoi.
Niin teilleen mennyt kylän viimein löytää.
Miekka vyöteisillä lepää, auringossa välkehtii.
Tuopistaan juo, pitkään puhuu.
Moni puheesta luopion kiinnostuu.
Meren takaa jostain hän tänne saapui.
Meren taakse hän sukunsa jätti.
Hetken epäröi, palmikkoaan haroo.
Hän tuskin aikoo takaisin.
Suvullaan on rahaa, sen hän kertoo.
Ja sen kylänmies ahnas kuulee mielellään.
Vielä kuoppaansa lankeaa, sitä vielä ei tiedä.
Jokaisen petoksen kuolema lunastaa.
Ja sinä aamuna, kun me olimme laskemassa vesille ja suuntaamassa kohti kanssamme kauppaa tehneen
petturin kylää, hän lähti luotamme. Näin hänet itse, kun hän oli kävellyt viimeiseltä talolta jo puolen virstaa
antamamme kultasäkki harteillaan; ja siksi tiedän, että nämä kyläämme myöhemmin hyökänneet miehet
eivät häntä täältä koskaan löytäneet.
On veri luopion meidän!
Sen saamme vaikka kaikki pitäisi polttaa.
Saa siitä maksaa minkä myi.
Hornaan veljensä hylännyt joutaa.
Eikä kukaan sitä tiedä, ei voinut nähdä.
Kun jo kaukana maa haastoi typeryyden.
Päätöksen tarinalleen, häpeän hiljaisen sai.
En tiedä, kuinka monta päivää lopulta vietin piilopaikassani, sillä palavien talojen yllä makaava musta savu
peitti auringon; ja ne talot paloivat pitkään. Ehkä he lähtivät laivoinensa jo samana iltana, mutta minä en
uskaltanut palata kylään vielä silloin. Ja rannalla oli edelleen hiljaista, kun tulimyrsky viimein laantui; mutta
ihmiset olivat kuolleet, ja linnut olivat lentäneet pois.
Pian tanssivat liekit yksin.
Yksin jää kaunis ranta alle taivaan.
Hiljainen paikkaa haavojaan.
Niin matkaan laivat lasketaan.
Kiirii särkynyt ääni jossain.
Jossain mies yksin soutaessaan laulaa.
Taskut täynnä, kohti itää.
Tulen hehku näyttää öisen tien.
Niin tuuli kotiin meidät vie.
Tormenta de Fuego
Recuerdo cómo miraba esa noche por la ventana. El mar estaba tranquilo, y las estrellas del cielo estaban cubiertas por una fina y etérea niebla. La playa estaba más silenciosa que nunca, pero yo no podía dormir. Observaba a los pájaros temblar en sus ramas; me preguntaba por qué estaban tan inquietos, como si estuvieran esperando algo. Más tarde entendí que la muerte les había susurrado, como nos susurraría a nosotros si supiéramos su idioma.
Mientras la mañana aún tardaba en llegar, ellos llegaron. Seis largos y estrechos barcos bellamente decorados se dibujaron en la niebla a menos de una milla de distancia de la ventana por la que los observaba. Vi cómo hombres armados desembarcaban uno tras otro en la playa y encendían fuego en sus antorchas; y al principio guardaron silencio, tan callados como la misma playa. Apagué la vela de mi ventana esperando que los hombres no me hubieran visto, y escapé.
¡Armas listas! ¡Antorchas listas! ¡Ahora vayan y destruyan! ¡Quemen todo! No merecen piedad, ¡maten a todos los habitantes! Dejaron sus hogares para vengarse, ¡háganlo y cumplan su destino! Querían sangre, ¡ahora ensúciense con ella!
El mar refleja altas llamas, los dragones descansan orgullosos en medio de todo. Observan la destrucción, siguen el hacha y la espada del asesino. Alguien huye, arranca una flecha de su espalda. Tantos se ahogan en un río de sangre. El mar refleja altas llamas, el sol se oculta en el oscuro aliento del fuego.
Así se levanta... ¡tormenta de fuego! ¡Escupe sangre negra! El cielo pinta... ¡tormenta de fuego! ¡Desgarrando la tierra con llamas!
Era una expedición de venganza, aunque no lo sabía en ese momento. Los hombres provenían de ese mismo pueblo, desde la otra orilla del mar, al que habíamos atacado un año antes... y recuerdo cómo uno de ellos se quedó para comerciar con nosotros; un traidor que no quería regresar con los suyos, y le compramos las llaves para destruir a su gente.
¡Roben! ¡Violenten! Amanece lejos. Más allá de los viajes ya los hombres con sus espadas. No hay nadie aquí. El pueblo está desprotegido, nadie lo sospecha.
El rápido amanecer del ataque envía, una casa tras otra arde. El día es corto para muchos. Todos recuerdan de dónde se cuenta más tarde. Cuando él llegó, cuando vio arder los techos, vio caer a sus seres queridos. Sin armas en la mano, mueren con lo que trajeron en sus bocas.
No tenían muchos sobrevivientes. Sin embargo, tenían voluntad de lucha, y siempre podían forjar nuevas espadas. Durante el invierno y la primavera, construyeron los seis barcos más magníficos que había visto, y reunieron hombres de todas las aldeas vecinas amigables, treinta hombres fuertes del norte en cada uno. Sus barcos no temían al mar, y los hombres mismos no temían nada.
Así los hombres se preparan para su viaje. Y la gente en la playa espera, quizás con miedo. El grito ya se escucha lejos, ¡ahora remen! Los jóvenes esperan llenos de arrogancia su momento.
Hasta que en la boca del estrecho, una tormenta repentina se levanta. Sin esfuerzo arroja incluso al más fuerte al mar. El viento del norte grita furioso a Orm. ¡Este barco no se hundirá! ¡Hombres, agarren las cuerdas!
Quizás fue uno de sus dioses quien finalmente calmó el viento furioso que había azotado la costa todo el verano. Ninguno de nosotros imaginaba la destrucción que nos esperaba; solo recuerdo a alguien maldecir sobre cómo el ganado debía ser reunido debido a la niebla. Pero los pájaros sabían, y se quedaron en silencio, escuchando.
No hay silencio en la playa. Mira el mar, siente el peso del agua. Qué ira lleva consigo.
En esos verdes prados hay paz como en la muerte. El movimiento se detiene. La niebla pesada yace en los campos. Pronto el día se oscurece. No se ve el mar.
En la plaza, algunos todavía hacen sus compras. Algunos quizás se quedaron en casa por la mañana. En algún lugar, una oveja come su heno apática. Junto a ella, un pastor hambriento y inquieto.
La densa niebla no ayuda a nadie en su viaje. Nadie sabe qué le depara el mar.
Esa noche, cuando encendí la vela en mi ventana... no me delató, aunque creo que debería haberlo hecho. Recuerdo cómo vi una antorcha encenderse tras otra, pero los hombres mismos esperaban algo; y conversaban. Corrí a las colinas cercanas sin despertar a nadie, y esperaba que se despertaran por sí mismos y supieran huir. Esos hombres no vinieron a buscarme, ni ninguno de los que pronto encontrarían su muerte.
La furia brilla en las miradas, se encuentran con el miedo. Y una casa tras otra arde. El portador de la cruz ahora derrama sangre con su capa. Si hay oro, se toma.
¡Roben! ¡Quemen! ¡Maten! ¡Ahora se busca venganza!
El renegado que buscaban llegó a nuestras costas con la expedición de los hombres del norte, a una de esas ciudades cercanas a las que los comerciantes a menudo van. Era un poderoso guerrero, pero no le importaba la fama, ya que el oro lo había cegado. Y más tarde vino a nosotros, ofreciéndonos la oportunidad de saquear las riquezas de su pueblo; y le pagamos por la información que nos dio.
Así el pueblo perdido finalmente es encontrado. La espada descansa en la cintura, brilla al sol. Bebe de su jarra, habla largo rato. Muchos se interesan en las palabras del traidor.
De algún lugar más allá del mar llegó aquí. Dejó atrás a su familia al otro lado del mar. Duda por un momento, se arregla la trenza. Apenas tiene la intención de regresar.
Dice que su familia tiene dinero, eso cuenta. Y el codicioso del pueblo escucha con gusto. Todavía caerá en su trampa, aún no lo sabe. Cada traición se paga con la muerte.
Y esa mañana, cuando estábamos zarpando hacia el pueblo del traidor con el que habíamos hecho negocios, él se fue de nuestro lado. Lo vi yo mismo, cuando había caminado desde la última casa ya media milla con el saco de oro que le dimos sobre sus hombros; y por eso sé que esos hombres que luego atacaron nuestro pueblo nunca lo encontraron aquí.
¡La sangre del traidor es nuestra! La obtendremos aunque todo deba arder. Pagarán por lo que vendieron. Quien haya abandonado a su hermano al infierno.
Y nadie lo sabe, no podía verlo. Cuando ya lejos la tierra desafió la estupidez. La decisión para su historia, obtuvo el silencioso deshonor.
No sé cuántos días pasé finalmente escondido, ya que el humo negro sobre las casas en llamas ocultaba el sol; y esas casas ardieron por mucho tiempo. Tal vez partieron en barco esa misma noche, pero no me atreví a regresar al pueblo en ese momento. Y en la playa seguía siendo silencioso cuando la tormenta de fuego finalmente se calmó; pero la gente había muerto, y los pájaros habían volado lejos.
Pronto las llamas bailan solas. La hermosa playa queda sola bajo el cielo. Un lugar tranquilo cura sus heridas. Así los barcos se lanzan al mar.
Un sonido roto se escucha en algún lugar. Alguien canta solo mientras rema. Con los bolsillos llenos, hacia el este. El resplandor del fuego muestra el camino nocturno. Así el viento nos lleva a casa.