395px

Así es la vida aquí

PMMP

Tässä elämä on

On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.
Se saattoi vahinko olla,
eikä tapahdu uudelleen.
Suru joskus käy, ja ikävää riittää;
kantaa laineet laivatkin.
Mistä mun pitäis ketäkin kiittää?
- Jossain on kai vastauskin.

Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen.
Ostin kadun mieheltä pyörän,
joudun nyt oikeuteen.
Joku toinen aina edellä
ottaa irti kaiken minkä saa.
Mulla kun ei oo mitä oottaa,
ei se paljon haittaakaan.

Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.

Luulin ennen, että jossain
mitataan tarkalleen,
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen.
Se on pelkkä harha, perätön luulo,
toiset hölmöt uskoo niin.
Jäävät hartiat väkevän, suuren,
pieneksi kuin heikonkin.

Miks kysyt, miten käytän
päivät jotka vielä saan.
Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten edes tilataan?
Enkä opi sanomaan, et kaipaan,
vaikka pyydätkin.

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan.

Así es la vida aquí

On mulla las cosas a veces han salido bien.
Podría haber sido por casualidad,
y no sucederá de nuevo.
A veces hay tristeza, y la nostalgia es abundante;
incluso los barcos llevan las olas.
¿A quién debería agradecer a cada uno?
- En algún lugar debe haber una respuesta también.

Mi hermana ya es madre con una hipoteca.
Compré una bicicleta a un hombre de la calle,
ahora tengo que ir a juicio.
Alguien más siempre va por delante
y se lleva todo lo que puede.
Como no tengo nada que esperar,
no importa mucho.

Así es la vida aquí:
propia, costosa y superflua.
El río inútil con sus olas
me lleva como una astilla a la deriva,
y al principio temblaba bajo las olas.
Aprendí a rendirme.
Incluso en el fondo no estamos solos:
la melancolía acompaña a la nostalgia.

Antes pensaba que en algún lugar
se medía con precisión
cuándo se había dado demasiado a alguien para que cargara.
Es solo una ilusión, una creencia infundada,
otros tontos creen eso.
Se quedan con los hombros fuertes, grandes,
pequeños como los de los débiles también.

¿Por qué preguntas cómo paso
los días que aún tengo?
¿Sabes siquiera qué se pide desde allí?
Y no aprendo a decir que extraño,
incluso si me lo pides.

De todos modos, se da de todo.

Escrita por: Paula Vesala