Meidn On Annettu Pudota
ktil kehaisi ensisynnyttj,
potra poika lapsi mtkhti maailmaan:
kiljuvat kuusi kiloa .
ja niin, niinp niin,
ensi kerran niin pudottiin.
ja matkalla kehtoon
tai tuonen lehtoon
miten vaan,
me pudotaan...
..tarhoihin, kouluihin ja virastokytviin.
poikapolo idltn pyysi niin:
"emo, minut sst, pahasta pst!"
ja niinp jo
toistamiseen pudottiin, oi!
iti vapisevaa varsaansa
syleili,
tytisi lankulta tyhjyyteen lauloi:
alassyksy alkoi nyt,
siit kukaan ei kiinni ota.
on hyv haltiatar hyljnnyt meidt,
ja luoja antanut pudota.
siis veli pysy vaiti vaan,
silmiin pimeyttkin tuijota
kun kutsuu urheita uhrejaan
hn joka antoi meidn pudota.
meidn on annettu pudota!
luojan pikku piipertjt putoavat
syden, juoden, itkien, iloiten
menevt, lisntyvt,
tyttvt taivaat ja maat.
kunnes joskus jokaista vuorollaan
tullaan kutsumaan:
unessa yll
tarkoin yksityiskohdin kerrotaan,
miss ja milloin kutakin odotetaan...
alassyksy jatkuu nyt,
siit kukaan ei kiinni ota.
on hyv haltiatar hyljnnyt meidt,
ja luoja antanut pudota.
siis veli pysy vaiti vaan,
silmiin pimeyttkin tuijota
kun kutsuu urheita uhrejaan
hn joka antoi meidn pudota.
meidn on annettu pudota!
eik thn leikkiin lhde kysyttyn meist
kukaan,
omille harharetkilleen jokainen vain viskataan
mukaan...
ja jonain aamuna hn pakkaa laukkunsa,
astuu autoonsa, ja ties minne ajaa...
..suuren metsn taa, miss autio maa
kraateria valtavaa ympri. sen reunalla
hn riisuu takkinsa, hn riisuu paitansa,
housut, kengt, hattunsakin nyt unohtaa,
sulkee silmns ja luottaen onneensa
kuilun syvyyksiin hn sukeltaa:
putoaa minuutin, putoaa toisenkin,
putoaa pumpuliin, ollen perill kai.
silloin hmrst esiin hymyilev hahmo
astuu, kysyy:
"milt tuntui? ei hullumpaa, vai?"
Se nos ha dado caer
La partera elogió al primer nacido,
un niño valiente cayó al mundo:
gritando seis kilos.
y así, sí, sí,
por primera vez caímos.
y en el camino a la cuna
o al bosque de la muerte
como sea,
nosotros caemos...
..en jardines, escuelas y oficinas.
El pobre niño le pidió a su madre:
'¡madre, sálvame, sácame del mal!'
y así,
caímos por segunda vez, ¡oh!
La madre abrazó a su potro tembloroso,
cantó hacia el vacío desde el tablón:
el otoño triste comenzó ahora,
nadie lo detendrá.
La buena hada nos ha abandonado,
y el creador nos ha dejado caer.
Así que hermano, quédate callado,
mira incluso la oscuridad a los ojos
cuando llama a sus valientes sacrificios
él que nos dejó caer.
¡Se nos ha dado caer!
Los pequeños saltamontes del creador caen
comiendo, bebiendo, llorando, riendo
van, se multiplican,
llenan cielos y tierras.
hasta que algún día a cada uno
será llamado:
en un sueño
se les dirá con detalle,
dónde y cuándo se les espera...
el otoño triste continúa ahora,
nadie lo detendrá.
La buena hada nos ha abandonado,
y el creador nos ha dejado caer.
Así que hermano, quédate callado,
mira incluso la oscuridad a los ojos
cuando llama a sus valientes sacrificios
él que nos dejó caer.
¡Se nos ha dado caer!
Nadie se va de este juego
preguntado,
cada uno es arrojado
a sus propias aventuras errantes...
y una mañana empaca sus maletas,
sube a su auto, y conduce hacia quién sabe dónde...
..más allá del gran bosque, donde la tierra desolada
rodea un enorme cráter. En el borde
se quita su abrigo, se quita su camisa,
pantalones, zapatos, incluso su sombrero olvida ahora,
cierra los ojos y confiando en su suerte
se sumerge en las profundidades del abismo:
cae un minuto, cae otro,
cae en la suavidad, llegando a su destino.
Entonces, de la penumbra emerge una figura sonriente
y pregunta:
'¿Cómo te sentiste? ¿No estuvo mal, verdad?'