Aura
Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään
aamupäiväin kappaleisiin
iltojen ikävään
missä
kasvot puhuvat omaa kieltään
oppivat suruaan nauramaan
ja elämän hauraat astiat
katsovat ihmetellen toisiaan
askel ja pysähdys kerrallaan
yksi nurin yksi oikein
etsi tietä joka hehkuu
polkua joka puhuu
se on käsiesi liikkeissä
se on taivaankannen valoissa
se on päivällä ja yöllä ja aina
se on täällä se on muualla
se ei puhu, ei voi vastata
olen ymmärtänyt tämän sen valossa
talvi toi meidät tähän paikkaan
missä lepäämme kylki kyljessä
opimme enemmän toisiamme
opimme ajoissa luopumaan
en ehkä tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä
jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut
Aura
En el mediodía de la vida
también me perdí en un oscuro bosque
en fragmentos de mañanas
en la melancolía de las noches
donde
los rostros hablan su propio idioma
aprenden a reír su tristeza
y los frágiles recipientes de la vida
se miran mutuamente con asombro
paso a paso y deteniéndose
uno equivocado, uno correcto
busca el camino que brilla
el sendero que habla
está en los movimientos de tus manos
está en las luces del firmamento
está de día y de noche y siempre
está aquí, está en otro lugar
no habla, no puede responder
he comprendido esto a la luz de eso
el invierno nos trajo a este lugar
donde descansamos uno al lado del otro
aprendemos más el uno del otro
aprendemos a renunciar a tiempo
quizás no sé qué hacer
tal vez a veces estoy seguro
y a veces me quedo completamente en silencio
y me atrevo solo a dudar
si intentara hablar solo palabras
quedarían fragmentos de contacto en mis manos
hay que renunciar, pensar de nuevo
en uno mismo y en los demás