Pingviinit
Hän kasvonsa kaipuulla kaunisti
Peilinsä pinnalle haaveita piirsi
Hän rakkauden rippeitä sielustaan etsi
Ja tyhjyyden rinnassaan tunsi
Se tuijotti peilistä hiljaisin silmin
Hyönteisten siivin se huoneessa lensi
Tuo vangittu kohteeton kaipuu
Hän sielunsa raapaisi tuskaiseen liekkiin
Kaupungin kierteisiin taakkoineen lähti
Ruumiinsa rikkaille lohduksi myi
Vain muutaman joutavan kolikon
Hän työstänsä palkaksi pyysi
Hän haaveisiin haihtui
Ja pingviinit hilpeinä ainaista salsaansa keinuivat
Kuumassa mustassa yössä
Rakkauden työläiset vanhoille vitseille nauroivat
Huulillaan trooppista taikaa
Hän haaveili pohjoisen tyhjistä tienoista
Taivaista vieraiden maiden
Hän harhaili paikasta toiseen
Toisesta syliin muukalaisen
Joka viimeistä yötään juhli taas
Kauan ja hartaasti huomista karkuun
Hampaissa narskui karvas viini
Taas kerran viimeisen kerran
Maailman partaalla Antarktis vartoi
Pingüinos
Con anhelo embelleció su rostro
En el espejo dibujó sueños
Buscaba los vestigios del amor en su alma
Y sentía el vacío en su pecho
Miraba fijamente con ojos silenciosos en el espejo
Con alas de insecto volaba por la habitación
Ese anhelo cautivo sin rumbo
Rasguñó su alma en una llama dolorosa
Se adentró en las vueltas de la ciudad con sus cargas
Vendió su cuerpo a los ricos por consuelo
Por solo unas pocas monedas triviales
Pidió como pago por su trabajo
Se desvaneció en sus sueños
Y los pingüinos bailaban alegremente su eterno vals
En la caliente y oscura noche
Los obreros del amor reían con antiguos chistes
En sus labios, magia tropical
Soñaba con los desolados parajes del norte
Con los cielos de tierras extranjeras
Deambulaba de un lugar a otro
En los brazos de un extraño
Quien celebraba su última noche una vez más
Escapando ansiosamente del mañana
Con el amargo vino crujiente entre los dientes
Una vez más, por última vez
Al borde del mundo, la Antártida esperaba