Kun Kirves Ristin Veisti
Kevätaamu, aurinko nousi
Ovi kävi ja ulos astui
Katsoi laaksoon kyynelsilmin
Ei palaisi ehkä koskaan...
Minä katsoin, isä vaelsi
Yli harjanteen metsään
Kinoksia oli vielä maassa
ne sulaisivat kohta pois
Hän astui hiljaa illan pimetessä
Kahlasi matalassa vedessä
Ja tähdet lauloi veisuja yössä
Tuulen vire hiuksissa, kirves roikkui vyössä
Soihdut vilkkaa välistä puiden
Pimeään juoviansa nuollen
Miekoin johdattaa syvälle metsään
Pimeään missä toivo pois viedään
Kun kirves ristin veisti
Monta kasvotonta miestä
Petti valheen vuoksi perheen
Maksoi kalliisti karmean erheen
Kun kirves ristin veisti
Uusi aika on alkanut siitä
Kaksituhatta murheen vuotta
Petettynä, uskossa turhaan
Kevätaamu, aurinko nousi
Puita kaatui ja valmistui
Herran temppeli, mahtava talo
Johon koko kylä mahtui
Minä katsoin, kyynelsilmin
Isä kirjaan tarttui
Ylisti petoksen herraa
joka taivaissa asui
Laulu raikui, mieli vaipui
Unohdettu on jo menneisyys
Kun isä taipui, kaikesta luopui
jottei joutuisi kadotukseen
Riivahenget oli saapuneet
Häntä viemään helvettiin
Eikä häntä vienyt tulinen laiva
Vaan maahan hänet kaivettiin
Cuando el hacha talló la cruz
Mañana de primavera, el sol se levantó
La puerta se abrió y salió
Miró al valle con lágrimas en los ojos
Quizás nunca regresaría...
Yo miraba, mi padre caminaba
Sobre la cresta hacia el bosque
Aún había montones de nieve en el suelo
pronto se derretirían
Él caminaba silenciosamente al caer la noche
Atravesaba aguas poco profundas
Y las estrellas cantaban himnos en la noche
La brisa en su cabello, el hacha colgaba de su cinturón
Antorchas parpadeaban entre los árboles
Lamiendo sus sombras en la oscuridad
Guiado por espadas hacia lo profundo del bosque
En la oscuridad donde la esperanza se desvanece
Cuando el hacha talló la cruz
Muchos hombres sin rostro
Traicionaron a la familia por una mentira
Pagaron caro el terrible error
Cuando el hacha talló la cruz
Una nueva era comenzó desde entonces
Dos mil años de pesar
Engañados, en vano en la fe
Mañana de primavera, el sol se levantó
Árboles caían y se preparaban
El templo del Señor, una gran casa
Donde todo el pueblo cabía
Yo miraba, con lágrimas en los ojos
Mi padre tomó el libro
Alabó al señor de la traición
que habitaba en los cielos
La canción resonaba, la mente se desvanecía
El pasado ya estaba olvidado
Cuando mi padre cedió, renunció a todo
para no caer en la perdición
Los demonios habían llegado
para llevarlo al infierno
Y no lo llevaron en un barco ardiente
Sino que lo enterraron en la tierra