Kun Synkkä Ikuisuus Avautuu
Öinen metsä hukkuu peittyen
hiirenhiljaa lumeen kalpeaan,
talvihuntuun surunvalkeaan.
Yö on synkkä yllä kaikkien.
Ja päivä jokainen jää alle Pimeyden
yhtä varmasti kuin päivä eilinen.
Haudassani en kaipaa kasvoja,
riippuvuutta, elämisen vaivoja.
Maasta tullut mutta maaksi tule en.
Kuten kuukin öisin yksin reitillään,
sadat jäljet, aamu jäljillään,
huomeniltaan silti häviten.
Hirtin ajan käsivarteen,
ajan virran törmän parteen,
ihmistuskan, ihmisyyden,
kaiken sen mitättömyyden..
Kun katsot kuuta silminesi,
tiedä että katson takaisin,
tunkeutuen sydämeesi,
tuoden kauhun kyynelin.
Cuando la Eterna Oscuridad se Abre
El bosque nocturno se pierde
silenciosamente en la pálida nieve,
envuelto en un manto invernal de tristeza.
La noche es oscura sobre todos.
Y cada día queda bajo la Oscuridad
tan seguramente como el día de ayer.
En mi tumba no extraño rostros,
dependencia, las penas de vivir.
He venido de la tierra pero no me convertiré en tierra.
Como la luna en su camino solitario por la noche,
cientos de huellas, la mañana en su rastro,
desvaneciéndose en la noche siguiente.
Atado al brazo del tiempo,
en la orilla del flujo del tiempo,
la angustia humana, la humanidad,
toda esa insignificancia..
Cuando miras la luna con tus ojos,
sabe que estoy mirando de vuelta,
penetrando en tu corazón,
llevando el horror con lágrimas.