Sudentaival
Ei Jumalaa, ei täällä...
Hiipii kuolemasi, lähestyen saalistaan,
haalii vanhaan säkkiinsä, tulen
tuoreesta uhristaan.
Ei elämää kytevää...
Jäähtyy tulisija sydämesi äärellä,
tuhka karisee huomisaamun peittäen.
Ja nousee surun monumentti kaiken
keskellä
ylle avunhuutojesi varjon heittäen.
Yksin pystyynkuolleen metsän keskellä.
Usva nousee hautapaikkojenne ympärillä,
epätoivon ja kauhun kämmenellä.
Jos kaikki onkin säälimättä kaameaa,
sudentaival alkaa vapaudessa,
kun ei sylje kirkko moraaliaan ankeaa
etkä kylve enää sairaudessa
Kun synkkä hetki lyö
ja kuulet metsät kadonneet,
harmaanhopeana ennen kiiltäneet
veitset vereen ovat juopuneet.
Silmät ihmismäisten hahmojen,
kylmänkeltaisina tuijottaen...
Hiljaa, liikkumatta, odottaen,
matkaan viimeiseen saattaen.
Caminata del lobo
Sin Dios, no hay aquí...
Tu muerte se acerca sigilosamente,
recolecta en su viejo saco, el fuego
de su fresco sacrificio.
No hay vida ardiente...
Se enfría el fuego junto a tu corazón,
las cenizas caen cubriendo la mañana.
Y se levanta un monumento de tristeza
en medio de todo,
lanzando sombra sobre tus gritos de ayuda.
Solo en medio del bosque de los caídos.
La niebla se eleva alrededor de tus tumbas,
en la palma de la desesperación y el horror.
Si todo es despiadadamente espantoso,
la caminata del lobo comienza en libertad,
cuando no escupes la moral sombría de la iglesia
y ya no te sumerges en la enfermedad.
Cuando llegue el momento oscuro
y escuches los bosques perdidos,
los cuchillos que antes brillaban en gris plateado
se han embriagado de sangre.
Ojos de figuras humanas,
mirando fríamente en amarillo frío...
En silencio, inmóviles, esperando,
llevando al último viaje.