Talventuoja
Kristus kuuluu historiaan,
ei nykyaikaan, -paikkaan,
tänne Pohjolaan,
kristittyjen hautaan,
julmaan, ajattomaan.
Istuin rannan tuntumassa
yön sineen hukkuen,
kalmankalpeassa loisteessa,
yhä ajatukseni kuolemaa tutkien.
Takanani vanhan tammen oksa narahtaa,
yötuulen sylkiessä sen painoa surkeaa.
Ja päästä tuntien aamunkoitto kavahtaa
hirteen vedetyn kristityn kuolemaa.
Kylmyys odotti nälkäänsä,
saaden hetken hurmion.
Ihmislihan kuolonkankeus
toi sen luokse nautinnon,
riistäessään, raataessaan
elämän ulos ihmisestä...
Ryöstäessään, raiskatessaan
vei liekin, toivon elämästä.
Talven myötä tuon uuden kylmyyden
joka vihaa ja vainoaa.
Kylmyys perinnöstä Helvetin,
joka raivaa ja raivoaa.
Suunnattoman inhon uumenista,
nousee Pimeys julmuuteen.
Silti odotin aamun saapumista
ja syljin heidän kasvoilleen.
El Traedor del Invierno
Kristus pertenece a la historia,
no al presente, -al lugar,
a esta región del Norte,
a la tumba de los cristianos,
feroz, atemporal.
Me senté cerca de la orilla
de la noche sumergiéndose en el azul,
en el brillo pálido de la muerte,
explorando aún mis pensamientos sobre la muerte.
Detrás de mí, una rama de roble antiguo cruje,
mientras el viento nocturno escupe su triste peso.
Y sintiendo el amanecer acercarse
a la muerte del cristiano ahorcado.
El frío esperaba su hambre,
oblemente disfrutando del momento.
La rigidez de la carne humana muerta
le trajo placer,
arrancando, trabajando
la vida fuera del ser humano...
Robando, violando
se llevó la llama, la esperanza de la vida.
Con el invierno llegó este nuevo frío
que odia y persigue.
El frío heredado del Infierno,
que arrasa y enfurece.
Desde las profundidades de un odio inmenso,
la Oscuridad emerge en crueldad.
Aun así, esperaba la llegada del amanecer
y les escupí en la cara.