Sankarihauta
Saapui hän keskelle hävityksen
kylään ammoin niin rauhaisaan.
Katot hehkuivat väreissä liekkien
ja veri rakkaiden peitti maan.
Vihan nostatti ja kiiri taivaisiin.
Niin moni lieni jo tiellä tuonelaan
vaan he viel' ei veisi häntä mukanaan.
Vaik' joukkonsa hän kokosi liki lyödyistä,
yksin raivonsa vavahdutti julmaa vastusta.
Kai satakunta ruumista hän polki allensa,
armoa ken sai kohtas' vain kirveen kaulalla.
"Miekanterät vapauttakaa,
kostuttakaa kylmää rautaa!
Suokaa heille vihastanne,
hukuttakaa hurmeen virtaan!"
"Kilpien taa piiloutukaa,
pelkurit jo perääntykää!
Ohitsemme jos mielitte
viimeinenkin hautaan saattakaa!"
Harvatpa kertomaan säästyivät,
siksi veri yltyi virtaamaan.
Niin vain aika koitti myös sankarin
kirjailtu miekka kourassaan
(vaan mies taipumaton veljet rinnallaan
tarustoissa elää ainiaan).
Tumba del héroe
Llegó en medio de la devastación
al pueblo que una vez fue tan pacífico.
Los techos brillaban con los colores de las llamas
y la sangre de los seres queridos cubría la tierra.
La ira se levantó y se extendió hasta los cielos.
Muchos ya habían partido hacia el más allá,
pero aún no lo llevarían consigo.
Aunque reunía a los casi derrotados,
su furia sola desafiaba la cruel resistencia.
Quizás pisó cien cuerpos bajo sus pies,
y solo aquellos que encontraron misericordia recibieron el hacha en el cuello.
'Libera las hojas de las espadas,
empapa el frío acero de sangre!
Dejen que sientan tu ira,
ahoguen en el río de sangre!'
'Escondidos detrás de los escudos,
¡cobardes, retrocedan ya!
Si desean pasar junto a nosotros,
lleven al último a la tumba!'
Pocos sobrevivieron para contarlo,
por eso la sangre siguió fluyendo.
Así llegó el momento del héroe
con su espada adornada en mano
(pero el hombre inflexible, con sus hermanos a su lado,
vivirá eternamente en las leyendas).