Jotunheim
Nuo valkoiset kentät tätä maata hallitsevat
Jään välkehtiessä hiljaa itkevät
Kaiken kuolevaisen ajat muistavat
Halki pohjoisen kirkas taivas siintää
Metsän huuruun saattaa kylmällä sateellaan
Tähdet taakseen kätkee, meren tuleen sytyttää
Ukkosellaan vuoriakin vavisuttaa
Päivät seisauttaen öisin raivoten
Kauan ovat pilvet kulkeneet
Rauhatta vetten päällä velloneet
Jos taivaankannen liekki nyt roudan sulattaa
Meitä vain riepottaa virta mukanaan
Nuo valkoiset kentät yötä häikäisevät
Hiljaiset jättiläiset jäästä ja kivestä
Maan kylmän kauniin saa tuuli hajottaa
Ja ikuinen virta lumena sataa
Lakeudet ainiaan vailla asujaa
Tahtoonsa jääkylmä tuuli maan kauniin taivuttaa
Kaukana viima pilviä ajaa
Kallioihin suruisat säkeensä kirjoittaa
Taivas eksyttää väsyneen vaeltajan
Jonka valkoinen tyhjyys lopulta maahan kaataa
Niin kiroavat jättiläiset jäästä ja kivestä
Ei tästä kukaan käy
Vaikka puut tuhkaksi palaisivat
Vaikka ranta karkaisi veden taa
Ei tätä maata voi ihminen omistaa
Jotunheim
En los campos blancos gobiernan esta tierra
Lloran en silencio mientras el hielo brilla
Recuerdan los tiempos de todo lo mortal
A lo lejos, el cielo claro del norte se extiende
Envuelve el bosque con su frío y lluvia
Esconde las estrellas, enciende el mar en llamas
Hace temblar incluso las montañas con su trueno
Deteniendo los días, rugiendo en las noches
Por mucho tiempo han viajado las nubes
Revuelto inquieto sobre las aguas
Si el fuego del firmamento ahora derrite el hielo
Solo nos arrastrará con su corriente
Los campos blancos deslumbran en la noche
Gigantes silenciosos de hielo y piedra
El viento frío puede dispersar la hermosa tierra fría
Y la eterna corriente cae como nieve
Las llanuras siempre deshabitadas
El viento gélido dobla la hermosa tierra a su voluntad
A lo lejos, el viento empuja las nubes
Escribe sus tristes versos en las rocas
El cielo confunde al viajero cansado
Que finalmente cae al suelo en el blanco vacío
Así maldicen los gigantes de hielo y piedra
Nadie sobrevive a esto
Aunque los árboles se conviertan en cenizas
Aunque la costa se aleje hacia el agua
El ser humano no puede poseer esta tierra