Leskiäidin tyttäret
Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.
Kaikki onkin kynnetty turhaan.
Luulin, että kuolisin tänne.
Vaikein onkin vielä jatkaa.
Häviäisin sittenkin, jos nyt luovuttaisin -
tämän kaiken loppuun vien,
ja se olkoon lohtuni viimeinen.
Vaiettu oikeus:
otit armosi itse.
Tiedä, etten kertonut mistään. Koskaan.
Kivi kasvoi mun rintaan.
Hauta on jo luotu umpeen.
Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen
tänne on pakko palata,
kaikki näyttää pienemmältä
ja koivusta keinu puuttuu.
Päästä lähtemään,
auta lentämään,
vielä menisin taivaan taakse
ja kauas sinne jään.
Pihlajat on paikoillaan.
Ikkunasta katsoin tähtiä ja toivoin pääseväni
kauas pois niiden luo
- on myöhäistä pyytää niin.
On myöhäistä pyytää niin.
Jotenkin ovat silmätkin
vanhat jo aikaisin.
Joku muka pimeään kietoutuu,
tahtoisi varjoihin;
minä vaihtaisin kaiken pois,
raskas on kivi kantaa.
Vedenselät puhuisivat aamuisin,
kuinka on kaunis maa.
Hijas de la madre de los fantasmas
En los campos, los pájaros siguen moviéndose en silencio.
Todo ha sido arado en vano.
Pensé que moriría aquí.
Lo más difícil es seguir adelante.
Aunque perdería de todos modos si me rindo ahora -
llevaré todo esto hasta el final,
y que sea mi último consuelo.
Derecho callado:
tomaste tu misericordia.
Sabes que nunca conté nada. Nunca.
Una piedra creció en mi pecho.
La tumba ya está sellada.
Y ahora, después de una eternidad,
es necesario regresar aquí,
todo parece más pequeño
y falta el columpio de abedul.
Déjame ir,
ayúdame a volar,
incluso iría más allá del cielo
y me quedaría allí lejos.
Los serbales están en su lugar.
Miraba las estrellas desde la ventana y deseaba poder
ir lejos de ellos
- es demasiado tarde para pedirlo.
Es demasiado tarde para pedirlo.
De alguna manera, incluso los ojos
ya están viejos temprano.
Alguien se envuelve en la oscuridad,
quiere estar en las sombras;
yo cambiaría todo,
es pesado cargar con una piedra.
Los lagos hablarían por las mañanas,
qué hermosa es la tierra.