Julma Syyskuu
Tuijotan koskeen enkä saa jalkojani liikkumaan.
Kysyn itseltäni, miksi taaskin syksyn tullen tänne jään.
Julmaa on, kun iskee syyskuu.
Puut ruostuu, valo katoaa.
Äänen vielä kuulen: menneen kesän varjo kuiskaa
kylmettynein huulin lohdullisen vertauskuvan
väsyneestä auringosta, joka talviuneen tahtoo nukahtaa.
Julmaa on, näin jatkuu syyskuu.
Kylmät sormet niskaan tarttuu.
Julma, loppumaton syyskuu.
Maa sammuu, nukkuu kuu.
Kylmä taivas yksin valvoo.
Sulje silmät.
Grausamer September
Ich starre auf den Wasserfall und kann meine Füße nicht bewegen.
Ich frage mich selbst, warum ich wieder hier bleibe, wenn der Herbst kommt.
Grausam ist es, wenn der September zuschlägt.
Die Bäume rosten, das Licht verschwindet.
Die Stimme höre ich noch: Der Schatten des vergangenen Sommers flüstert
mit kalten Lippen ein tröstliches Bild
von der müden Sonne, die in den Winterschlaf fallen möchte.
Grausam ist es, so geht der September weiter.
Kaltes Greifen packt meinen Nacken.
Grausamer, endloser September.
Die Erde erstarrt, der Mond schläft.
Der kalte Himmel wacht allein.
Schließe die Augen.