Tähtiparvein Taa, Soihduksi Yössä
Jo silloin Väinön kansa ties,
mit' tehdä miekallansa,
ja voiman rinnassansa
nyt uuden tunsi Suomen mies
ja iski kalvan kahvaan -
ja raadannasta rahvaan
jo soitti somer alla maan
ja helkki kangashiekka,
mut eipä kalpa nouse vaan,
ei vääjä Väinön miekka,
Ja kautta Suomen kaivattiin
nyt miestä miekan päähän
ja Auran rannat raivattiin
ja Pohjan korvet porkattiin
nyt aina Turjan jäähän.
Mut ollut kalvan nostajaa
ei suuren Suomen mailla
ja ilman päivää itki maa
ja kansa kuuta vailla.
Kuin tuoma äkkitaian nous mies,
hän työnsä tunsi, tiensä ties
ja arvas tuulet aian.
hän nousi maansa mahtavaksi
ja katsoi yli kansojen
ja kohos korkeaksi:
kun jalka maassa teutaroi,
niin pilvet päätä piirsi,
kun ääni kautta korven soi,
niin kaiku vuoret siirsi.
Ja päänsä päällä miekkoaan
hän heilahutti kerran
Ja tammen suuren kaadantaan.
nyt urho läksi voimassaan
ja mäet mätkyi ja linnat liikkui
ja kivet kirpoi ja paadet kiikkui
ja kosket kohisi kuivillen
ja virrat suunsa sulki
ja kuuset kumarsi laulaen,
kun Pohjan urho kulki.
Alle tammen kun oli tullut urho,
miekka kirkas pilviä kohti nousi,
nousi niinkuin nousevi kirjokaari
kannelle taivaan.
Iski kerran, iskipä toisen, tulta
miekka leimus, puu säkeneitä säihkyi,
ilma vinkui kuin rajuyönä huiput
aution vuoren.
Niinpä vihdoin kerralla kolmannella
tammi lysmyi kuin Ukon lyömä, taittui;
ajan tuulispää tyven työnsi länteen,
kaakkohon latvan.
Mutta miekan urho se heitti jälleen
tähtiparvein taa sinitaivahalle,
heitti kansalleen valon viittojaksi,
soihduksi yössä.
Bajo el resplandor de las estrellas, antorcha en la noche
Desde entonces el pueblo de Väinö sabía
qué hacer con sus espadas,
y con fuerza en sus corazones
ahora el hombre finlandés sintió algo nuevo
y golpeó el mango de su espada -
y del trabajo del pueblo
ya sonaba la canción bajo la tierra
y resonaba en las dunas de arena,
pero la espada no se levanta,
la espada de Väinö no cede.
Y en toda Finlandia se necesitaba
hombres con espadas en mano,
y las costas de Aura se despejaron
y los pantanos del norte se abrieron
siempre hacia el hielo de Turja.
Pero no había levantadores de espadas
en las tierras de la gran Finlandia,
y la tierra lloraba sin sol,
y la gente sin luna.
Como un mensajero de repente se levantó el hombre,
sintió su trabajo, conocía su camino
y adivinaba los vientos.
Se convirtió en un poderoso de su tierra
y miraba más allá de las naciones
y se elevaba alto:
cuando su pie pisaba la tierra,
las nubes rodeaban su cabeza,
cuando su voz resonaba a través del bosque,
el eco movía las montañas.
Y con su espada sobre su cabeza
la agitó una vez
y derribó un gran roble.
Ahora el héroe partió con fuerza
y las colinas temblaban y los castillos se movían
y las piedras saltaban y las rocas se balanceaban
y las cataratas rugían en silencio
y los ríos cerraban sus bocas
y los abetos se inclinaban cantando,
cuando el héroe del norte pasaba.
Bajo el roble cuando llegó el héroe,
la espada brillante se elevó hacia las nubes,
se elevó como un arco iris
en el cielo.
Golpeó una vez, golpeó otra vez, fuego
la espada ardía, el árbol chisporroteaba,
el aire silbaba como en la cima
de una montaña desolada.
Así que finalmente en el tercer intento
el roble se derrumbó como golpeado por Ukko, se quebró;
un torbellino de tiempo empujó la calma hacia el oeste,
al sureste la cima.
Pero el héroe de la espada lanzó una vez más
hacia el resplandor de las estrellas en el cielo azul,
lanzó para su pueblo una luz guía,
una antorcha en la noche.