Haudalla
Askeesin ruoska pieksee, piiska sivaltaa
Ihminen itkee tuskaa itse itsellensä tuottamaa
ja nauraa ja kääntää veistä haavassaan
ja palvoo päämäärää itsestä irrallaan
Mielitauti riivaa lahjan kantajaa,
kun käärme lapsen, elämien pois Eedenistä johdattaa
Kuoreen ihmisen luo, valon tuo ja vapahtaa
Lihaan sielun sytyttää ja täyttää tiedollaan
Kyky vaatii päästä tulkintoja tutkimaan
ja merkityksen löytää, nähdä, saada sointumaan
Valolta ei suojaan salli kääntää kasvojaan,
kun aika viimein aidon harmonian paljastaa
Tunsinko surua, kun saavuin hänen haudalleen
ja muistin kuolemansa käsistäni alkaneen?
Tunsinko sääliä, kun katsoin hänen kasvoilleen
haaskattua hedelmää, näin siemeneni kuivuneen?
Tunsinko vihaakaan, kun savuin hänen haudalleen?
Tunsinko riemua, kun katsoin hänen kasvoilleen?
Ikään kuin hymyillen vain valvoin raatoaan
ja tunsin sielutonta täyttymystä, seesteistä kuolemaa...
En la Tumba
El látigo de la culpa golpea, el látigo azota
El ser humano llora el dolor que él mismo se inflige
y se ríe y gira el cuchillo en su herida
y adora un objetivo ajeno a sí mismo
La locura atormenta al portador del regalo,
cuando la serpiente guía al niño, a las vidas fuera del Edén
Hacia el hombre lleva, trae la luz y salva
Enciende el alma en la carne y la llena con su conocimiento
La habilidad exige explorar interpretaciones
y encontrar significado, ver, hacer resonar
No permite que la luz desvíe su rostro,
cuando finalmente revela la verdadera armonía
¿Sentí tristeza al llegar a su tumba
y recordar que su muerte comenzó en mis manos?
¿Sentí lástima al mirar su rostro
fruto desperdiciado, vi mis semillas secas?
¿Sentí ira al llegar a su tumba?
¿Sentí alegría al mirar su rostro?
Como si sonriera mientras velaba su cadáver
y sentí un cumplimiento sin alma, una muerte serena...