395px

Cuando la Sanguijuela fue Llevada de la Carne

Vitsaus

Kun Loinen Lihasta Kannettiin

Vuosien jälkeen vaelsin takaisin tutuille maille
Kartanoille, kammareihin tuhannen talven takaisiin
Nahkasiipein saattamana istuin ikiaikain ääreen
Kunnes sieluni kadotin saattajani siipein suojaan

Avaa synkkä syleilysi, varasta varjoon sieluni
Liekkisi lyö lävitseni - todella, olen orjasi

Iltojen hurmeiseen helmaan kätkin kasvot kuolevaisen
Kirouksensa kannoiltani karkoitin kauas pimeyteen
Tunteet, ihmisyyden taakan kylmin kirouksin surmasin

Iholleni jääneet jäljet, arvet haavoiksi avasin
Lihaani yö valoi vallan ylitse vainaan valheiden
Mädänneen ihmisen muiston haudan äärellä häpäisin
Ikiaikain inhon laskin karitsan orjaa kaitsemaan

Sielustani vie tuo valkeus, saasta ihmiseen syntynyt
Valhein valjastettu sairaus, kurjuus kristuksen kahleiden

Saata ei kristitty saasta enää maistaa elämääni
Enää tahria totuutta kylmäksi jäänyt jehova

Öiden kammioon kätkeydyin, herrani holviin hautauduin
Rikinkatkun keskeen kuljin, ruumiini syöksi syvyyksiin
Maljaasi vereni vuosin pyhää haureutta pilkaten
Uhrina hornan uumeniin vuodatin vihaa uhkuen

Liekein karaistuna katsoin nauloin lävistettyyn lihaan
Nöyrän huoran heikkoudelle nauroin käteni nostaen
Kirveen, veitsen vereen kastoin vihan, raivon riivaamana

Vanhan portin varjoon painuin, paikkaan etäiseen entiseen
Kätköön kadotuksen kaivoin vuoteen valkeuden lihalle

Tumma tuonpuoleinen tyhjyys, haudankaltainen hiljaisuus
Ei poltetta päivänvalon - ei nyt, ei enää... ei koskaan!

Cuando la Sanguijuela fue Llevada de la Carne

Después de años, caminé de regreso a tierras familiares
A mansiones, a cámaras de mil inviernos atrás
Guiado por alas de cuero, me senté al borde de los tiempos antiguos
Hasta que perdí mi alma bajo la protección de esas alas

Abre tus brazos oscuros, roba mi alma a la sombra
Tu fuego me atraviesa - en verdad, soy tu esclavo

En el regazo sangriento de las noches, escondí el rostro de un mortal
Alejé su maldición de mis pasos hacia la oscuridad
Sentimientos, con las maldiciones más frías de la humanidad, los aniquilé

Las marcas en mi piel, abrí las cicatrices como heridas
La noche derramó su poder sobre mi carne, más allá de las mentiras del difunto
Desprecié el recuerdo de un humano podrido junto a la tumba
Conté con el desprecio de los tiempos antiguos para cuidar al cordero esclavo

La luz se lleva mi alma, la impureza nacida en el humano
La enfermedad enganchada con mentiras, la miseria de las cadenas de Cristo

El cristiano no puede probar más la impureza en mi vida
Ya no manchará la verdad, el frío Jehová

Me escondí en la cámara de las noches, me enterré en la bóveda de mi señor
Caminé entre el hedor del azufre, mi cuerpo se precipitó a las profundidades
Bebí de tu copa mi sangre, burlando la santidad con lujuria
Como sacrificio en las profundidades del infierno, derramé mi ira con orgullo

Forjado en llamas, miré la carne atravesada por clavos
Me reí de la debilidad de la puta sumisa levantando mis manos
Con el hacha y el cuchillo bañados en sangre, poseído por la ira y el furor

Me sumergí en la sombra de la antigua puerta, en un lugar distante y olvidado
Enterré la condena en la cama de la carne de la luz

La oscuridad del más allá, un silencio como el de la tumba
Sin el ardor de la luz del día - no ahora, no más... ¡nunca más!

Escrita por: