Iäti Vihassa Ja Kunniassa
Illan valjetessa valvoin aikaa ja sen alaisuutta
Ihmisyyden ihanteita, ajatuksia, aatteita
Vuorokauden, viikon, vuoden yhä seisoin suojassani
Turhamaisuuttansa tutkin laeistansa loitonneena
Tuhkasta ja tyhjyydestä ihmisyyden näin nousevan
Raihnaisena rauniona ajan hampaissa horjuen
Kärsien, kuolemaa tehden vastasyntynyt vapisi
Kylmenneessä kehdossansa haudankaipuuta huokuen
Synnyinseimellensä syljin, seipään survoin sydämeensä
Arvoinen ei elämänsä koskaan ollut kuvottava
Elon riistin elämästä, roudan haltuun sen hautasin
Saapuvan yön syleilyssä muistomerkkinsä mureni
Kauan olen odottanut koleassa kodossani
Haudan kylmyyteen hyljätyn unohduksiin uupumista
Muistonsa menehtymistä, rikkaruohoja vuoteellaan
Uuden ajan aloittaja, valon voittanut valtias
Ruosteen omat rauhan aurat tulit miekoiksi takomaan
Sarvipäinen sodan paimen, kristityn kuolon kylväjä
Heikon, raihnaisenkin rodun poltettuun maahan polkemaan
Paholaisen kasvonpiirteet ikuistettu isiemme
Muistissa ja maaperässä kaiverrettuna kallioon
Silmissämme yhä siintää kasvoillamme kuvastuen
Sotakutsu kunniassa Saatanan nimeen surmaamaan
Kauan olen odottanut siemeniä surman työni
Yllä kolean kirkkomaan painostava pimeys kasvaa
Tiedä, joka auraan tarttuu, miekkaan tuo mies on kaatuva!
Ihmisyyden irvikuvan, nyyhkivän nykyihmisen
Kahleista olen karannut, etääntynyt elämästään
Kauas kirkkaudesta kuljen näillä pimeillä poluilla
Siemenistä surman työni itää ikuinen kunnia
Kauan olen odottanut koleassa kodossani
Tekojeni temppelissä kristityn kansan kuolemaa
Painostava pimeys kasvaa Paholaisen poikain yllä
Raivossansa roihuamaan, julmuuden tekoon johtamaan
Ikuisuuden aattoiltaan asti kuljen kirkkokansan
Kaatuneiden koristamaa polunvartta pimeydessä
Kauhun kyyneleitä vuotaa seivästetty seimen lapsi
Lopun ajan loistaessa liekeissä kirkon kaatuvan
En la ira y la gloria eterna
Al despuntar la noche, vigilé el tiempo y su dominio
Los ideales de la humanidad, pensamientos, ideas
Día tras día, semana tras semana, año tras año permanecí en mi refugio
Investigando su vanidad, alejado de sus leyes
Desde las cenizas y el vacío vi surgir la humanidad
Como una ruina desgastada por el tiempo, tambaleándose
Sufrimiento, haciendo la muerte, el recién nacido temblaba
En su cuna enfriada, suspirando anhelo de tumba
En la cuna de su nacimiento escupí, clavé una estaca en su corazón
Su vida nunca fue digna, era repugnante
Le arrebaté la vida a la vida, la enterré bajo el hielo
En el abrazo de la noche que se acercaba, su monumento se desmoronó
He esperado mucho tiempo en mi fría morada
Agotado por el olvido en el frío de la tumba
La muerte de sus recuerdos, las malas hierbas en su lecho
El iniciador de una nueva era, el soberano que venció la luz
Tus arados de paz se convirtieron en espadas de hierro
El pastor de la guerra con cuernos, sembrador de la muerte cristiana
Pisoteando la tierra quemada de una raza débil y desgastada
Los rasgos del diablo inmortalizados por nuestros antepasados
Grabados en la memoria y en la tierra
Aún vemos sus ojos brillar reflejados en nuestros rostros
El llamado a la guerra en nombre de Satanás para matar en gloria
He esperado mucho tiempo las semillas de mi obra mortal
La oscuridad opresiva crece sobre el frío cementerio
¡Sepan que aquel que empuñe el arado, caerá bajo la espada!
La caricatura de la humanidad, el hombre moderno que solloza
He escapado de las cadenas, me he alejado de su vida
Caminando lejos de la luz por estos senderos oscuros
Las semillas de mi obra mortal germinan en la eterna gloria
He esperado mucho tiempo en mi fría morada
La muerte del pueblo cristiano en el templo de mis acciones
La oscuridad opresiva crece sobre los hijos del diablo
Arder en su furia, liderar hacia la crueldad
Hasta la víspera de la eternidad camino entre la congregación
El sendero oscuro adornado por los caídos
Lágrimas de terror derrama el niño empalado en el pesebre
Mientras la iglesia arde en llamas al final de los tiempos