Minerva

mä rakastin
sua, mutta ääneen
sanomaan
sitä ehtinyt en milloinkaan

viisitoista vuotta
mä sisälleni suotta
sain tunteitani tallettaa
nyt etsin tilaisuutta
joka katkeruutta
voisi väliltämme poistaa

mä syleilin
maailmaa, mut en sua
koskettaa
osannut kai silloinkaan

liikaa etäisyyttä
välillemme syyttä
aika hiljaa nakertaa
tätä itsekkyyttä,
kypsymättömyyttä
tahtoisi en enää toistaa

sua rakastan
ehkä vieläkin, ja
jos oikean
reitin sinuun löytäisin

enää yhtään vuotta
antaisi en suotta
sun pimeässä odottaa
tutkimaton on se tie
joka meidät valoon vie
ja viimein aurinkomme loistaa