Thuisgevoel

Kotikonnut

Muizenoortjes bleven thuisHiirenkorvat kotikonnuille jäivät
Van de zonsondergang zo helderNiistä kylyvöpäivän heleposti laski
Toen baadde de lucht boven de schuurSilloin pirtin päällä sauhussa kylpi korvat
Onder de rook, waar ooit een akker wasJoiden alla kerran oli kaski

Een stap zonder zorgen, en geen herinneringNousi askel vailla murheita, eikä muisti
Die het ooit nog wistNiitä edes jälejestä tiennyt
Toch wilde de geest even wetenSilti hetken ilorattaissa tahtoi mieli tietää
Waar is mijn thuis nu?Tässä kotiniko lie nyt?

Op het dak ligt goud, vertrouwd sinds de kindertijdKatolla on kultaa, lapsuudesta asti tuttu
Het brandt voor onsOn meille palava

Daar zit degene die zijn verdriet verliestSiellä illat istuu se, jonka surut laantuu
En in wiens armen de lente wiegtJa jonka sylissä kaiken kevään keinut
Ik ren door de velden als een meisje met hooiTaidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä
Tijden nog steeds naast me zwijgendAikoja vielä vierelläni heilut

In de verte hoor ik, daar weerkaatst de windKauempana kuulen, siellä kai'ut tuulen
Die langzaam al het hoofd opheftNostaa hiljalleen jo päätä
De avonden dansen niet, als ze in juni lagenEivät illat tanssi, jos on maanneet kesäkuussa
Nog steeds het ijs van de laatste winterVielä viime talven jäätä

De takken van de dorpslaan brachten de geurVihtavarret kylän raitilta toivat tuoksun
Die niet elke jongen heeftJollaista ei joka poika laita
Toen zat de vreugde op de banken, de rook gingSilloin ilo istui lauteilla, kävi savu joka
Langs de akkers van het huisKortta pitkin kotitalon maita

De stap steeg, ik houd ze in herinnering, ook alAskel nousi, niitä muistoissa pidän vaikka
Is het gevoel daar soms vaagHäilyvä on väilillä sen tunne
Grijze gedachten kunnen ze besluipenHarmaat aatteet niitä väijyä saa
Maar ze vervagen niet, ook al loop ik als zijVaan ei unhoon painu, vaikka kuljen minä kuin ne

Heel de aarde is goud, vertrouwd sinds de kindertijdKaikki maa on kultaa, lapsuudesta asti tuttu
Het brandt voor onsOn meille palava

Daar zit degene die zijn verdriet verliestSiellä illat istuu se, jonka surut laantuu
En in wiens armen de lente wiegtJa jonka sylissä kaiken kevään keinut
Ik ren door de velden als een meisje met hooiTaidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä
Tijden nog steeds naast me zwijgendAikoja vielä vierelläni heilut

Het stijgt de lucht in, stil de vleugelsSe ilmaan liitää, hiljaa siivet
Als het in de lucht vliegt op mijn bladerenKuin sinessä kiitää lehdilläni
Het snijdt de koren, zijn schoonheid straalt eensSe viljat viiltää, kuultaa kerran sen kauneus
Totdat alles wat komt vergankelijk isKunnes katoavaa on kaikki tuleva

Daar zit degene die zijn verdriet verliestSiellä illat istuu se, jonka surut laantuu
En in wiens armen de lente wiegtJa jonka sylissä kaiken kevään keinut
Ik ren door de velden als een meisje met hooiTaidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä
Tijden nog steeds naast me zwijgendAikoja vielä vierelläni heilut

In de verte hoor ik, daar weerkaatst de windKauempana kuulen, siellä kai'ut tuulen
Die langzaam al het hoofd opheftNostaa hiljalleen jo päätä
De avonden dansen niet, als ze in juni lagenEivät illat tanssi, jos on maanneet kesäkuussa
Nog steeds het ijs van de laatste winterVielä viime talven jäätä